Olen tässä monesti varsinkin äitiyden alkuaikoina pohtinut että koskahan sitä oppii olemaan alietuiseen pelkäämättä että sattuu jokin onnettomuus, että kompastuu esim portaissa ja kaatuu vauveli sylissään, tai ihan muuten vaan olemaan tiedostamatta kaikkia vaaroja mitä jokapäiväisessä elämässä tulee eteen mikä voi satuttaa pientä kullanmurua. Että kaikesta huolimatta, vaikka yrität kuinka olla maailman paras ja suojelevin äiti, jotain sattuu. Muistan odotusaikana lukeneeni Anna-Leena Härkösen "heikosti positiivinen" -kirjan ja rankasta tekstistä huolimatta se kosketti, ja vaikkei omalla kohdallani mitään masennusta ole ollut niin vauvelin syntymän jälkeen ymmärsin täysin mistä Härkönen kirjassaan puhui.

Kääk. Olen menossa ihanan mieheni kanssa naimisiin parin viikon päästä Lapissa ja kävin aamulla ostamassa hääpuvun. Kehtaako sitä ees kertoa että se löytyi ale-rekistä, ja hintaa oli 10  eur. Kyseessä ei siis mikään normi valkoinen laahuksen kera, vaan enemminkin trendikäs sifonkinen pikkumusta, vaikkei musta olekaan. Eikä siis mikään paljastava ylitiukka. Sulho oli ainakin hintaan tyytyväinen. 

Pikkuinen oppi tänään seisomaan ilman tukea, pari kertaa aamulla vähän harjoteltiin ja sitten se äsken vaan alkoi huitomaan ilmaa käsillä ja äkkäs seisomisen idean. Pahasti näyttää siltä että kävelykään ei ole kaukana :))

Aamulla se iski. Aion perustaa Blogin. Ikinä en olisi uskonut että MINÄ oikeesti rupeaisin tähän. Eihän mulla ole edes aikaa tähän, saatikka että edes uskaltaisin kirjottaa ajatuksiani julki, a.p.u.a.

Ystäväni laittoi pari viikkoa sitten viestin että käy kattoos blogiani, olin ihan että häh. Okei, kävin siellä ja siitä asti jokapäivä on tullu käytyä. Siis onhan mulla aikaa tähän, jos vaan riittää uskallusta. Täähän on vähän kun päiväkirja, sähköisessä muodossa. Ei tätä kenenkään tartte lukee, riittää kun saa tallennettua ajatuksensa ja tuntemukset kun elämä pyörii tällä hetkellä puolivuotiaan hurmuripoitsun ympärillä.

Onnellinen elämä, niin kyllä. Ihanaa kirjottaa onnesta!